Hiukset ovat naisen kruunu. Komea, huoliteltu peruukki on miehen kruunu, saattoivat monet 1700-luvulla ajatella.
Peruukit olivat muutama vuosisata sitten säädyllisen miehen välttämätön asuste. Peruukkeja käytti ensisijaisesti kaupungeissa asuva väki, mutta hiuksista ja sen peittävästä peruukista huolehtiminen kuului jokaisen asiallisen säätyläisen kontolle. Ilman tukkalaitetta, peruukkia ja huoliteltua päätä mies ei voinut ylläpitää kunniallista rooliaan omassa ryhmässään. Peruukit olivat komeita, vaaleaksi puuteroituja, hiuksista, jouhista ja karvoista tehtyjä pääkappaleita, jotka toimivat kantajiensa statussymboleina.
Pohjolassa peruukkien käyttö seurasi eurooppalaisia virtauksia tyylissä ja tekemisessä. Pohjolan ensimmäiset peruukintekijät saapuivat ulkomailta, ja sittemmin Pohjolassa kehittyi oma mutta vähälukuinen työntekijäjoukkonsa, joka noudatti tiukasti ammattikunnan kuria. Suomessa, joka tuolloin kuului Ruotsin valtakuntaan, peruukintekijöitä ja -käyttäjiä oli vähänlaisesti, mutta maaseutumaisuudesta huolimatta täälläkin peruukkeja tarvittiin. Käsityöläisinä toimivat peruukintekijät tuottivat tavaroita ja palveluita ylemmille säädyille ja löysivät paikkansa näiden läheisyydessä sekä sosiaalisesti että maantieteellisesti. Peruukintekijäksi haluttiin, mutta ajan myötä ylituotanto ja hintojen polkeminen muuttivat ammatin luonnetta. Suomen historian professori Kustaa H. J. Vilkuna kertoo, miten peruukintekijät käsityöläisryhmänä on hyvä esimerkki siitä, miten kansainväliset virtaukset alkavat, nousevat huippuunsa ja kuihtuvat.
Heinäkuussa 2026 ilmestyneessä teoksessaan Keikareiden kähertäjät – Pohjolan peruukintekijät ja kampaajat 1600-luvulta 1800-luvulle Vilkuna keskittyy ennen muuta peruukintekijöihin ammattiryhmänä, kun aiemmissa aihepiiriä käsittelevissä kirjoissaan hän on käsitellyt peruukkien käyttäjiä ja niiden merkityksiä.
Kuuntelulinkit: AntroBlogi, Spotify, Apple Podcasts
